Päätöksiä

8/27/2016


Edellisten kuulumisten jälkeen Islan vointi on osittain pysynyt samana, osittain mennyt huonompaan suuntaan. Eeppinen karvanlähtönsä alkaa viimein olla ohi ja jotain jäi vielä jäljellekin. Kotiutumistaan on jokseenkin vaikea mitata, kun elämänsä on yhä yhtä nukkumista, mutta enää tämä ei pitkään aikaan ole nähnyt tarpeelliseksi murista kenellekään liian liki tulevalle ja Nimda on saanut osakseen jopa herttaisia hännän heilautuksia. Ei siis pelkkää negatiivista, mutta kahdesti Isla on kuitenkin kaatunut lattialle niin pahasti, että on ollut liki loukata joka puolelle leviäviä jalkojaan ja huutanut suoraa huutoa pääsemättä itse takaisin ylös. Jottei näin pääsisi käymään ainakaan lattiatasoa korkeammalta, sai Isla melkoiseksi pettymyksekseen porttikiellon sohvalle, mutta omalta pediltääkään hän ei ylös pääse, jos takapuolensa sattuu valahtamaan lattian puolelle. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun täällä on herätty keskellä yötä nostamaan lattialla tempovaa Islaa takaisin pedilleen, eikä häntä tämän vuoksi uskalleta yksin jättää juuri hetkeksikään.

Elokuun puolessavälissä apteekin sekoittaman nestemäisen 50mg gabapentiinivalmisteen ainesosista yksi pääsi loppumaan koko maasta, joten Islan hermosärkyyn tarkoitettu lääkitys vaihtui tästä 100mg Neurontiniin, 3 millilitrasta kahteen kapseliin päivässä. Samalla jätimme Rimadylin, jota tässä kohtaa söi yhtä tablettia päivässä, tauolle kokonaan. Islan voinnissa tämä muutos lääkitsemisessään ei ole näkynyt, mutta herkkuihin piilotetut kapselit ovat pahanmakuisen nesteen sijasta tieten mieleen.

Suunnitellun mukaisesti kävimme Islan kanssa neurologin konsultaatiossa Eläinsairaala Aistissa, jossa Aistin perustaja ja pääneurologi Sigitas Cizinauskas antoi Islasta seuraavanlaisen diagnoosin: ”Yleistynyt ataksia, ataksia takajaloissa, hypometria etujaloissa, alentuneet kaikki asentotuntoreaktiot (vasen>oikea), normaalit spinaalirefleksit takajaloissa, alentuneet etujaloissa, normaalit kraniaalihermot, neuroanatominen lokalisaatio: C5-Th2, selkäydin. Epäilty diagnoosi välilevytyrä, trauma, epämuodostuma, tulehdus, verenkiertohäiriö tai muu sairaus. Diagnoosin varmistamiseen tarvitaan magneettikuvaus selästä, hinta-arvio noin 800-900€, selkäleikkauksen hinta noin 1 400€. Muuten suosittelemme jatkamaan Gabapentin-lääkitystä jatkuvasti ja Rimadyl-lääkitystä tarvittaessa.” Rasitusta tulisi välttää, kuten Islaa kuunnellen olimme jo tehneetkin. Tämä johtaa kuitenkin väistämättä siihen, että lihasmassansa heikkenee entisestään, eikä tämä jaksa kannatella itseään senkään vertaa. Ja kyllä, tilansa on epäilemättä kivulias.

Isla ei saanut Espanjasta mukaansa minkäänlaista dokumenttia niskaansa koskien, joten vaikka diagnoosi toki myötäili sitä mitä ennestään tiedettiin, oli sen yksityiskohtaisuus meille uutta ja varsin tervetullutta. Neurologi jolla itselläänkin on kookkaita vinttikoiria, ei pitänyt Islaa lainkaan liian vanhana, vaan oli halukas ottamaan magneettikuvan ja kuulosti jopa toiveikkaalta, että voisi tämän leikata riippuen siitä, mitä niskastaan löytyy. Paranemisaika olisi noin kuukausi ja Islan tulisi olla tämä aika petilevossa, kytkettynä. Naurahdin, sillä sitähän Islan elo nytkin on, mutta ei, hän kuulemma saattaisi riehua muuten, eikä sitä saisi tieten tehdä. Riehuisi, Isla! Ilman leikkausta Islan elämä olisi tässä, muutaman metrin sisällä oman jaksamattomuutensa lähes liikkumattomaksi kahlitsemana, jatkuvan kivun kanssa tasapainoillen, joten tuli aika päättää, päästämmekö Islan pois vai lähdemmekö yrittämään sitä ainoaa varsinaista hoitokeinoa, joka tarjolla olisi. Ja koska magneettikuvaa ei vain mielenkiinnon vuoksi kannattaisi ottaa, tulisi päätös tehdä nyt.

Veimme Islan kotiin ja yritimme miettiä, mikä hänelle olisi parhaaksi. Voisiko Islan vielä tässä iässä laittaa leikkauksen ja siitä toipumisen läpikäymään? Olisiko meillä oikeasti vielä toivoa paremmasta? Voisiko Isla vielä kävellä ilman, että se kävisi työstä? Juosta jopa? Voisiko Isla olla kivuistaan vapaa? Entä jos leikkaus ei toisikaan toivottua lopputulosta? Entä jos leikattaisiin, eikä mikään olisikaan paremmin? Entä jos yrittäisimme turhaan? Yrittäisimmekö silti? Tahtoisiko Isla meidän yrittävän? Vai tahtoisiko Isla vain kivun jo loppuvan? Meillä kyllä resurssit ja jaksaminen riittävät, mutta riittääkö Islalla? Olimme liioittelematta melko hukassa, eikä mistään tahosta ollut päätöksentekoomme apua. Olisimme lopulta tarvinneet selvänäkijän kykyjä tai vastauksen vähintään Islalta itseltään, molemmat yhtä mahdottomuuksia.

Kaikella ymmärryksellä ja ihan vilpittömästi pahaa lainkaan tarkoittamatta, mutta suoraan sanottuna Isla on mielestäni siinä kunnossa, että toivoisin tämän päässeen pois jo silloin, kun hän on tarhalle päätynyt, jos jatkotutkimuksiin ja leikkaukseen ei tahdottu lähteä. Toivoisin, ettei kohdallaan olisi päätetty, että loppuelämä kipulääkkeissä on tarpeeksi. Ja toivoisin toki myös, että kun vastuu meille annettiin, olisimme osanneet päätöksemme tehdä pikemmin. Mutta Isla on tässä ja nyt. Isla odotti tarhalla useamman kuukauden ja on kotonakin ollut kohta kaksi. Tässä kohtaa en tahtoisi enää ajatella, että Isla on kaiken tämän läpikäynyt turhaan, vaan että kun tähän asti on tultu, mennään loppuun asti. Varasimme siis Islalle kuvausajan tiistaiaamulle sillä ajatuksella, että jos jotain leikattavaa ja sen myötä ihan todellista toivoa on, siihen tartutaan. Todennäköisyyksien täytyy puolellamme olla, jotta leikkaukseen päädytään, mutta yritämme kuitenkin. Jos Islalla suinkin on mahdollisuus normaaliin elämään, se hänelle suotakoon.

After the last post Isla’s condition has partly stayed the same, partly gotten worse. The epic shedding seems to have finally passed and even though it’s a bit hard to tell how well she’s settled here when sleeping is all her life is, at least she hasn’t felt necessary to growl at anyone invading her personal space for a good while now and for Nimda she has even wagged her tail a few times. In other words, not all negative, but twice she has also lost her balance so badly, that we’re lucky she hasn’t seriously hurt her legs sprawling in every direction, yelling on the floor not being able to get up from it on her own. In order for this to not happen from above ground level Isla got banned from the sofa to her great dismay, but even her bed can easily be enough of a struggle to get up from if her behind slips on the floor. It’s not once or twice we’ve woken up in the middle of the night to lift Isla back on her bed and because of this we hardly dare to leave her alone at all.

In the middle of August one of the ingredients the pharmacy needs to mix the liquid 50mg gabapentin Isla is constantly on ran out from the whole country, so her medication for nerve pain was switched from this to 100mg Neurontin, from 3ml once a day to two capsules a day. Along with this change we also put Rimadyl, which she had been taking once a day at this point, on hold. This made no difference in Isla’s condition, but she naturally prefers the capsules hidden in treats instead of the horrible tasting liquid, so that’s good.

As planned we went to see a neurologist in the Animal Hospital Aisti, where the founder and head neurologist Sigitas Cizinauskas gave the following diagnosis on Isla: “Generalised ataxia, ataxia on the rear legs, hypometria on the front legs, all paw position senses weakened (left>right), normal spinal reflexes on the rear legs, weakened on the front legs, normal cranial nerves, neuroanatomical localization: C5-Th2, spinal cord. Suspected diagnose is a herniated disc, trauma, malformation, inflammation, blood circulation disorder or other illness. To confirm the diagnose an MRI is needed of her back, estimated cost being 800-900€, the estimated cost for back surgery being 1 400€. Otherwise we recommend continuing Gabapentin-medication continuously and Rimadyl-medication when needed.” Straining her should be avoided as we’ve already done just by listening to Isla and doing as she’s preferred. This will however eventually inevitably lead to her losing the little muscle mass and strength she has to hold herself up. And yes, her condition is painful without a doubt.

Isla didn’t get any kind of documents concerning her neck with her from Spain, so even though the diagnose we now got was somewhat similar to what we were told, the amount of detail in it was new and more than welcome for us. The neurologist who has big sighthounds himself as well, didn’t perceive Isla as too old, but was eager to get that MRI done instead and sounded even hopeful that he could possibly operate on her, depending on what the MRI would show. If we went through the surgery, it would take approximately a month for her to heal meaning she would have to spend that time in bed rest, tied down. I almost laughed as that’s exactly what her life is already, but no, she could get rambunctious if not forced to stay put, and that she most definitely shouldn’t do. Rambunctious, Isla! Without the surgery her life would be what it now is, confined within a few meters and bound near immobile by her own lack of strength, balancing with continuous pain, so it was time for us to decide whether to let her go or try the only real treatment there was available. And because there was no sense in taking the MRI just for curiosity’s sake, that decision had to be made right now.

We took Isla home and tried to think what would be best for her. Could we put her through the surgery and the subsequent recovery time at this age? Would we really still have hope for something better? Could it be possible for Isla to walk without it being such a feat? Run, even? Could she be free of all pain? What if the surgery wouldn’t have the result we’re hoping for? What if we went through it and nothing would change for the better? What if we tried all for nothing? Would we still try? Would Isla want us to try? Or would she just want the pain to stop already? We’ve got the resources and strength to go through this, but does Isla? Without exaggerating we were quite lost and there was no one we could turn to for help in making this decision. In the end we would have needed the skills of a clairvoyant or an answer from Isla herself at the very least, both equally impossible.

With all possible understanding and sincerely meaning no offence to anyone involved I do have to say that in my eyes Isla is in such a bad shape that I would have hoped that she would have been let go when she initially ended up at the shelter, if there was no intention of going forward with further examinations and possible surgery. I would have hoped, that the decision wouldn’t have been made of her living the rest of her life on pain medication. That that wouldn’t have been seen as being enough. And to be fair I also would have hoped that when we were given the responsibility over her, we would have made our decision sooner. But Isla is here and lives in this moment. Isla waited at the shelter for several months and has been at home for almost two already. At this point I would hate to think that she would have gone through all this for nothing, but instead that since we’ve come this far, we should just keep going. And so we reserved an MRI for her with the thought that if there is something that can be operated on and along with it some hope to be gained, we’ll go forward with it. The odds have to be on our side for us to go ahead with the surgery, but we will try. If there’s any chance of Isla getting to live a normal life, that she shall be given.

2 kommenttia